sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Auschwitziin ja takaisin: Krakova osa 1/2

Saavuin tänään Krakovasta kotiin. Matka pysäytti, oli sellainen, jolta palatessaan ei ole sama, kuin lähtiessään. Hämmästelen, että olinko tosiaan poissa vain kolme yötä, tuntuu, että ainakin viikon. Pää on sekaisin harmaata Auschwitzin aavekaupunkia, hotellin aamiaishuoneen juutalaista klezemer-musiikkia ja sinisiä ratikoita, jotka halkovat Krakovan katuja loputtomana janana. Seuraavassa blogauksessa kaikkea muuta, tässä tulee vain tätä holokaustiin liittyvää.

Hotellimme oli Kazimierzissa, joka on aikoinaan ollut oma kaupunkinsa, mutta sijaitsee nyt noin 20 minuutin kävelymatkassa kohti etelää, jos suunnan ottaa vanhan kaupungin keskustorilta Rynekiltä. Hallitsija Kasimir Suuri 1400-luvulla salli juutalaisten asettua nimeään kantavaan Kazimierziin ja perustaa sinne kaupungin. Tuona aikana juutalaisia vainottiin kaikkialla, myös Puolassa, mutta synagogansa kaupunkiin perustanut rabbi Remu totesi: Jumala antoi tämän meille suojapaikaksi, muuten tilanne olisi meille kestämätön.

Ennen toista maailmansotaa Krakovassa asui 70 000 juutalaista, sodasta selviytyi hengissä vain 2 000. Heistä suurin osa muutti vasta perustettuun Israeliin ja vasta viime vuosina juutalainen Krakova on alkanut elpyä, Kazimierz ymmärrettävästi etunenässä. Slummiutunut kaupunginosa on muuttunut trendikkääksi ja hipahtavaksi mutkikkaiden kujien, juutalaisravintoloiden ja nuorison suosimien klubien ja kahviloiden keskittymäksi. Krakovassa asuu edelleen vain noin 300 juutalaista, mutta legendaarinen Remun synagoga toimii jälleen säännöllisesti ja sen hautausmaalle kokoontuu kabbala-henkisiä pyhiinvaeltajia New Yorkista Jerusalemiin.


Tämän hautausmaan vanhimmat haudat ajoittuvat jopa ennen 1400-lukua, joten juutalaisia on asunut alueella ennen Kazimierzin ja Krakovan perustamista. Kuten taksikuskimme Bob (hänestä myöhemmin lisää) sanoi "On aina ollut juutalainen Krakova." Kuvassa hauta, ei varmaankaan sen Remun, sillä paljon enemmän kiviä oli kiviaidan vierustan yhdellä haudalla. Kivet ovat merkki kunnioituksesta. Pieniä uuneja oli muutamilla haudoilla, ihmettelin niitä. Varsinkin, no, holokausti, polttouhri, hmmm.


Saksalaismiehityksen aikana synagogat tietysti tuhottiin ja juutalaiset pakotettiin kaivamaan hautakivet irti ja kiviä käytettiin muurien rakentamiseen ja katukivetyksenä. Kuvassa vanhoja Remun synagogan hautakiviä synagogaa kiertävässä muurissa.

Hitlerin porukoiden asettauduttua kaupungiin vuonna 1939, alkoi paitsi juutalaisten ryöstäminen ja tappaminen, myös puolalaisten sortaminen. Saksa ja Neuvostoliitto tekivät paktinsa, joka aiheutti Puolan jaon ja talvisodan. Krakovassa saksalaiset halusivat päästä eroon yliopistokaupungin kermasta, älymystöstä ja intellektuelleista, joten esimerkiksi 184 yliopiston professoria kuskattiin Saksaan keskitysleirille tapettavaksi. Miehittäjät usein tapaavat "puhdistaa" alueen tarpeettoman älykkäästä tai taisteluvalmiista kansanosasta, joten myös tuhansia antautuneita puolalaisupseereja tapettiin Katynin  metsiin.

Saksalaismiehitys merkitsi juutalaisille gettoon muuttamista. Juutalaiset pakotettiin jättämään Kazimierz ja muuttamaan etelämpään, Podgorzen alueelle, pienelle ja ahtalle kurjuuden kaistaleelle, joka ympäröitiin muurein. Siellä sitä asuttiin valtavissa kommuuneissa, niin rikkaat, kuin köyhät, nuoret ja vanhat, sairaat ja voimakkaat. Tästä vaiheesta aloittaa esimerkiksi Steven Spielbergin elokuva Schindlerin lista (vahva suositus katsottavaksi leffan Katyn ohella, jos suunnittelee matkaa Krakovaan).

Ohessa kartta osoittaa ylhäällä Krakovan vanhakaupunki Rynek Glowny, sitten Wawelin kuninkaanlinna, niiden alla sijaitsi Kazimierz, josta juutalaiset pakkosiirrätettiin paljon pienemmälle alueelle gettoon II maailmansodan alettua 1939. Monet geton juutalaisista työskentelivät siis Oscar Schindlerin tehtailla (nykyisin museo), joka sijaitsi geton ulkopuolella. Getto likvidoitiin eli tyhjennettiin 1943 ja ne jotka jäivät henkiin siirrettiin työleirille vielä etelämpään Plazowiin. Plazowista lähdettiin sitten Birkenaun kuolemanleirille tai Schindlerin tehtaille Tsekkoslovakiaan Schindlerin ostamana/pelastamana.

Geton muuria nyt. Muuri rakennettiin muistuttamaan juutalaisia hautoja, jotta juutalaiset ymmärtäisivät, että toivoa ei kannata elätellä. Äänestän tämän nyt tässä maailman ankeimmaksi leikkipuistoksi, en tajua kuka voi viedä pienet kullanmurunsa leikkimään geton muurin lähituntumaan? Toisaalta en ole ihan varma, kuinka paljon paikallisilla on mahdollisuuksia valita? Alue on maailman suurin juutalainen hautausmaa ja jos tuolla meinaa elää, ehkä ei kannata upota siihen ajautukseen, että täällä on varmaan joka kadunkulmassa tapettu ja ammuttu toisen maailmansodan vuosina.

Kazimierzista kävelimme siis joen yli geton alueelle, jossa nykyisin sijaitsee Geton sankareiden aukio. Aukiolla nakottaa jättituoleja muistuttamassa niistä hätäisistä hetkistä, kun perheet on käsketty laittautumaan lähtövalmiiksi juuri nyt ja ihmiset ovat paniikissa koittaneet ottaa mukaan tavaroitaan, arvoesineitään, valokuviaan, huonekalujaan, kaikkea sitä mitä me ihmiset tapaamme itsellemme haalia. Kun he sitten tajusivat, että nyt onkin oikeasti lähtö ja tästä pitää yritää vain selvitä hengissä, tavaroita hylättiin pitkin katuja. Tuolit muistuttavat siis tuosta. Aukion laidalla on apteekki Pod Orlem, jonka omistaja yritti auttaa geton asukkaita välittämällä viestejä, jakamalla lääkkeitä ja tukemalla vastarintaa. Apteekki on nyt museona ja sen kiertäminen ei itsellä aiheuttanut kummempia väristyksiä. Muistan Schindlerin listasta, että apteekista jaetaan geton likvidoinnin alkaessa myrkkyä kuolemansairaille, jotta he saavat kivuttoman ja lempeämmän kuoleman. Se on vaikuttava kohtaus.


Aukiolta on 10 minuutin kävelymatka Schindlerin tehtaille, jossa on aikalailla massiivinen näyttely Krakovan juutalaisista toisen maailmansodan pyörteissä. Olin ennakkoon asennoitunut, että kyseessä on enemmän Schindlerin juutalaisiin liittyvä näyttely, joten olin omituisen pettynyt, kun esitys olikin kokonaisvaltainen ja Schindler sivuosassa. Museo oli täynnä huokailevia ja kiirehtiviä koululaisryhmien teinejä, hitaasti ahtailla käytävillä eteneviä amerikkalaisia ja kierros oli jossain määrin kaaottinen, mutta loppua kohten todella koskettava. Viimeiset metrit kuljettiin upottavassa lattiassa kohti valoa.

Mies piti toisaalta museosta kovasti, hänestä sen tarkoituskin oli olla sekava ja epäjohdonmukainen, sillä sitä se aika juutalaisille oli: heitä heiteltiin sattumanvaraisesti paikasta toiseen ja useimmiten kyse oli vain onnesta niiden kohdalla jotka selvisivät. Hän oli myös onnistunut bongaamaan kaikkia kiinnostavia tarinoita seinätauluista, erilaisia esimerkkejä kuinka puolalaiset olivat yrittäneet auttaa geton asukkaita.

Ehkä en sitten halunnut nähdä niitä, sillä minulla oli ennakkokäsitys, että puolalaiset ovat antisemitististä kansaa ja osallistuivat jollakin tasolla hyväksyvästi holokaustiin. Juutalaisella hautausmaalla oli roskaa ja romua, mutta kun kipaisimme läpi katolista hautausmaata Schindlerin tehtaan jälkeen, siellä olivat muorit ihan ämpäreiden ja pesusienien kanssa kiillottamassa sukuhautoja pääsiäiskukoistukseen.

Asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia ja olen tässä suhteessa ehkä väärässä.

Schindlerin tehdas nykyisin

Seuraavaksi suuntasimme kohti Plazowin keskitysleiriä. Kävelymatkaa on muutamia kilometrejä ja mitään opasteita ei todellakaan ole. Itse oli kotona laatinut googlemapsiin karttapohjan, jonka kanssa vaelsimme, tämä alue ei nimittäin ole niissä yleisissä keskustan kartoissa mitä hotelleissa turisteille jaetaan.

Alue on kyllä jotenkin karmaiseva. Paitsi että siellä on tapettu arviolta 10 000 juutalaista, todisteet siitä yritettiin tuhota leirin sulkemisen yhteydessä. Alue on osittain ihan luonnontilassa ja siellä täällä puskissa saattaa olla jotain rakennusten kivijalkaa tai parakin puukappaleita. Paljon roskia. Tai sitten löytyy jääteitä siitä teollisesta toiminnasta, johon orjatyövoimaa käytettiin.


Osa alueesta on puistona ja sieltä löytyy muistomerkkejä ja jopa yksi hautakin (alue on ollut aiemmin juutalaista hautausmaata, mutta vain yksi hauta jäi pystyyn natsien toiminnalta). Siellä sitä tavallinen puolalainen ulkoiluttaa esimerkiksi koiraansa, kuten eräs ikäiseni nainen, joka katsoi meitä tuimasti pihamaaltaan poistuessaan, mutta palasi sulkemaan porttinsa, kun näki meidän edelleen lähestyvän.

Alueelta löytyy myös SS:n kidutuskammio ja vankila nk. Harmaa talo. Näytti siellä asujia olevan, että ihan viehättävää elämää toivotan. Ikkunoista avautuu laajat näkymät keskitysleirin nykyisin peittävälle villintyneelle pellolle. Tältä talolta kun jatkaa mäkeä ylös saapuu itse Amon Goethin talolle. Hän oli lerin johtaja ja Schindlerin listassa se inha natsi, joka tappoi ex tempore juutalaisia, esimerkiksi parvekkeeltaan aamuvenyttelyjen ohessa. Ei hämmästyttänyt, että talo oli surkeassa kunnossa ja myytävänä. Hämmästytti, että sitä ole räjäytetty jo aikoja sitten. Goeth sai rangaistuksena ja hänet hirtettiin sodan loppumelskeissä. (Kannattaa tosiaan katsoa se leffa.) Goethin viimeiset sanat olivat tiettävästi: "Heil Hitler!"





Getot, tehtaat ja Goethin talot olivat meillä alkulämmittelyä pitkänperjantain reissulle. Olin erinäisten käänteiden jälkeen varannut meille ihan ikioman taksikuskin kuljettamaan meidät sievästi hotellilta Auschwitziin ja sieltä Birkenauhun ja vielä illan lisäohjelmaksi Wielickan suolakaivoksille.

Alunperin ajattelin, että Auschwitziin pitää saapua junalla, että se on jotenkin tavallaan kunnioittava riitti, sillä junalla sinne juutalaisetkin raijattiin. Koska pitkänperjantain juna-aikataulut olivat haasteelliset ja matka olisi kestänyt yli 2 tuntia plus kävelyt (ne junat eivät nykyisin sentään enää kippaa sinne leirille asti) selvittelin muita vaihtoehtoja. Niitä on: voi mennä julkisella bussilla, voi mennä jollakin lukuisista kiertoajeluja järjestävien tahojen kyydillä tai sitten voi palkata taksin. Bob löytyi Trip advisorin kautta, vaihdoimme muutaman sähköpostin ja totesin, että tämä otetaan. (Bob ei ehkä ollut halvin vaihtoehto, ainakaan jos kahdestaan matkustaa. Ylivoimaisesti paras hintasuhde on saatavilla, jos on vaikka 4-6 lähtijää, sillä autoonhan mahtuu matkaajia. Me maksoimme siitä, että koko päivän oli taksikuski käytössä 580 zlotya plus tipit).

Bob olikin varmaan parasta mitä meille matkalla tapahtui. Puhelias showmies, joka saapui aina tismalleen ajoissa, huolehti meidät ruuhkista, jonoista ja jopa järjesti lounaspaikan sopivassa välissä. Tila-autossa raikasi melkoinen valikoima menneiden aikojen hittimusiikkia ja Bobista oli meille enemmän kuin kuski. Olin aika lumoutunut hänen tarinoistaan erilaisista ihmisistä, joita hän on viimeiset 10 vuotta kuskannut Auschwitziin, jossa hän käy kuulemma: vuoden jokainen päivä. Bob rakastaa James Bond-leffoja ja niiden tunnusmusiikkeja, mutta hän myös jakaa epäröimättä mielipiteensä puolalaisista,  kommunisteista (vanhana Lenin-koulun kasvattina) ja erityisesti brittituristeista. Bob on myös täysin asiantuntija, mitä tulee Auschwitziin, hän merkkasi karttaani ne parakit, jotka kannattaa kiertää (4, 5, 6, 7, 9, 20, 14, kaasukammio ja krematorio) perusteluineen.

Kuin suuria nenäliinoja olisi taivaalta satanut (puolalainen kevät on karmean kylmä ja märkä, mutta sopi hyvin teemaan ja lisäksi useimmissa näkemissäni kuvissakin on aina ankea keli), kun lähestyimme Auschwitzia, joka useimille ihmisille merkitsee holokaustin muistomerkkiä ja juutalaisia. Se on tavallaan väärin. Auschwitz perustettiin alunperin puolalaisvankeja varten, sinne koottiin poliittisia vankeja myös Saksasta. Kun operaation Barbarossa starttasi kohti itää, paikkaan kuskattiin neuvostosotavankeja. Birkeanu on se paikka, joka pitäisi olla ihmisten huulilla tämän asian tiimoilta, siellä tappaminen vietiin ihan uudelle tasolle.

Leirin paikaksi valittin puolalainen Oswiecimin kaupunki, koska se oli sopivasti rautateiden risteyskohdassa, mukavasti syrjässä rintaman tohinoista, mutta kuitenkin lähellä teollisuusmahdollisuuksia ja luonnonvaroja. Ja olihan siinä lähistöllä paljon epäsopivaa aineista kuten juutalaisia. Leirillä elettiin epäinhimillisissä olosuhteissa, siellä tapettiin, kidutettiin, tehtiin ihmiskokeita, kaikkea mahdollista. Leiriin saavuttiin portista jossa kerrotaan työn tekevän sinut vapaaksi. Kyseessä ei ole julma pila, vaan vanha saksalainen sanonta.



On tullut kierrettyä muutamassakin turistikohteessa, kuten blogini lukijat muistanevat, mutta täällä oli hullun paljon väkeä, pitkäperjantaina. Koska kyseessä on teemaltaa sangen hankala aihe, itseäni ärsytti suunnattomasti ihmisten töniminen, juttelu ja erityisesti valokuvaaminen. En tajua mitä sekin tyylikäs turkisnainen ajatteli räpsytellessään hienoa järjestelmäkameraansa joka suuntaan, joka huoneessa, joka kulmauksessa. Yhdessä parakissa on esimerkiksi huone, jossa on hiuksia. Tonneittain hiuksia. Kaikki vangit ajeltiin heti alussa ja hiuksista kudottiin erilaisia kankaantapaisia juttuja, joita oli tuollakin esillä. Oli tosi vaikea katsoa niitä lettejä, takkuja ja hiusvärien pölyyntynyttä massaa, joten en lukenut tarkasti mihin kaikkeen niitä sitten käytettiin. Ja räpsräps vaan kamerat vieressä tykittävät.

Olihan siellä itkeviä ihmisiä ja oli itselläkin kyyneleet silmissä. Ja sitten on pakko ulkoistaa itsensä. Bob kertoi, että jotkut kiertävät alueella 10 minuuttia ja palaavat autolle sanoen, että eivät pystykään. Kerran Bob toi paikalle vanhan juutalaisrouvan, joka oli matkalla tyttärensä kanssa. Bob kysäisi huolettomasti, ovatko he kenties aiemmin käyneet Auschwitzissä. Bob puisteli päätään edelleen nolona tätä kertoessaa, juu, vanha rouva totesi, kävin täällä vuonna 1944. Rouvalla oli ollut mielikuva, että hän oli ollut Auschwitzissä, mutta koska ehdottomasti suurin osa juutalaisista vietiin lähellä olevaan vielä suurempaan Birkenauhun Bob epäili, että sieltä voisi löytä sen parakin jäänteen, jossa rouva oli lapsena ollut. Ja olikin löytynyt. Itse olen kerran New Yorkin metrossa nähnyt vanhemmalla naisella numerosarjan tatuoituna käteen ja juu, nimenomaan täällä laitettiin tatuointeja.

Toisena ääriesimerkkinä Bob kertoi tavallisista brittituristeista, iältään noin 50vee, saapuneet pitkän viikonlopun viettoon Krakovaan Ryanairin kyydillä. Ekana päivänä kierretään vähän Rynekillä ja juodaan halpaa vodkaa. Seuraavana päivänä kutsutaan Bob ja kysytään, että kannattaako sinne Auschwitziin mennä? Taas Bobia puistatti. Kannattaako? Mitä tuohon voi vastata? Että onko siellä mitään  mielenkiintoista, britti oli kysynyt. "No onhan se aika hyvä tarina, mikä siihen liittyy" oli Bob vastannut. On hyvä tarina joo.

Ilmakuvassa amerikkalaisten ottama kuva, kun tappaminen oli vielä täydessä käynnissä. A on Auschwitz, jossa siis oli aluksi pääasiassa puolalaisia, myöhemmin venäläisiä, juutalaisia, romaneja jne. B on Birkenau, joka oli siis se, mitä yleensä ajatellaan Auschwitzisita, täällä tapettiin kaasulla ja poltettiin krematoriossa, pääasiassa juultaisia eri puolilta Eurooppaa. Tämä oli paljon suurempi, valtava. Välissä olevat alueet on niitä teollisuuslaitoksia kuten I.G. Farben, jossa orjatyövoima ponnisteli päivät.

Eniten siellä Auschwitzissa kuitenkin järkytti yllä olevan kuvan kaltaiset tilat. Kyseessä on peseytymistila, jossa oli erilaisia sympaattisia seinäkuvioita. Pahaa tapahtuu huoneissa, joiden seinillä on söpöjä kissimirrejä, se on jo liikaa.

Auschwitzista on muutaman kilometrin matka Birkenauhun, jota ei pidä jättää väliin. Meillä oli Bob, joka odotteli meitä ulkopuolella, kierrätti hieman Birkenaun ympärillä, jotta saatiin kokonaiskuva ja jätti meidän sitten sopivaan kohtaan kävelemään, kartta kätösessä. Kummatkin kohteethan ovat siis ilmaisia, Bob kertoili, että näillä ei missään nimessä sovi rahastaa, mutta että Auschwitz on Krakovan isoin bisnes. Sitä ihmiset tulevat katsomaan ja yöpyvät samalla Krakovassa. Saksalaisten aikana se tuotti rahaa ja Bob iskee sarkastisesti silmää sanoessaan, se on edelleen kultakaivos. (Ei poliittisesti korrekti mielipide, mutta Bob ei ole kuin puolet ajasta poliittisesti korrekti, googlaa Bob taxi Krakow, jos olet menossa ja uskallat kokeilla).

Kun sitten astelimme Birkenauhun, näimme kauempana bambeja, ne olivat lähellä aluetta, jossa oli ollut krematorio.


Birkenaussa on myös esillä vaunu, jossa vangit kuljetettiin. Rautateitä pitkin tänne roudattiin väkeä kaikista Euroopan kolkista. Birkenaun muistomerkillä on iso muistolaatta kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia murhattiin. Oli kyllä kansainvälinen rivistö, kaikki itä-euroopan kielet, mutta myös norjaa, ranskaa, saksaa..




Kuvassa metsikkö, jossa vangitut odottivat, jos kaasukammiossa oli ruuhkaa, viimeisinä toiminnan aikoina kiireet vain pahenivat. Opastetaulun kuva on otettu samasta paikasta.


Birkeanau on valtava, aavemainen ja siellä vasta tajuaa miten isosta toiminnasta oli kyse. Alueen kiertämiseen menee hyvälläkin kävelyvauhdilla yli tunti. Yli 300 parakkia ahdettuna täyteen ihmisiä, joiden elämä oli niin pienestä kiinni. Onnekkaat olivat silti parakkien asukkaat, junasta valikoitiin osa suoraan kaasutukseen. Miltä on tuntunut tuostakin kuvan naisesta, joka pitää kahta lasta kädestä kiinni, jonossa kohti kaasusuihkuja? Kestän paljon ikäviä mielleyhtymiä, mutta lapsiin liittyviä en kestä ollenkaan. Välttelen niitä kuvia, lastenvaatteita sisältäviä vitriinejä, nälkiintyneiden pikkulasten silmiä mustavalkoisissa kuvissa.

Auschwitzin voi kävellä läpi ja parakit ovat jotenkin ymmärrettäviä. Saksalaiset tuhosivat Birkenaun perääntyessään, siksi paljon mitään ei ole siellä jäljellä. Täällä tehtiin se tehokkain tappaminen zyklon b-kaasulla ja sitten poltettiin ihmiset uuneissa taivaan tuuliin. Paikan päällä on esimerkiksi niitä kärryjä, joissa tuhkaa käytiin kaatamassa alueen reunamille. Kauniisti kasvaa metsää juu.

Oliko ne vartijat, saksalaiset pahoja? Oikeudenkäynneissä ne kertoivat, että tottelivat vain käskyjä. He olivat uskollisia sotaa käyvälle maalleen, mahdollisesti jo koulussa oli opetettu rotuopit tarkasti ja leirillä työskentely miellettiin arvokkaaksi työksi isänmaalle. Leirien liepeillä asuivat upseerien perheet, jotka elivät kuulemma tavallista arkea, vaikka vieressä oli meneillään maailmanhistorian murhaavin operaatio. Perheille järjestettiin paljon viihdytystä, teatteria ja muuta. Arjalainen kulttuuri halusi pitää naiset kotosalla, mutta leireillä työskenteli paljon naisia, sillä miehiä tarvittin rintamalla.

Birkenaussa kävellessäni kuuntelin lintujen laulua, joka satunnaisesti kantatui korviin ja mietin, että varmaan ihmiset ovat kuulleet niitä ääniä silloinkin. Bambit tuskin ovat alueella pyörineet, tai mistäs minä tiedän. Olisin varmaan ajatellut, jos olisin itse sinne ollut vangittuna, että voi kun olisin lintu tai jänis tai mitä vain, koska eläimet eivät tee tälläistä toisilleen.



Mutta ei nuokaan portit kestäneet. Ohi oli kaikki tämä tammikuussa 1945 (ensimmäinen keskitysleiri Dachau perustettiin Hitlerin valtaannousun vuonna 1933) kun ukrainalaisista koostuva puna-armeijan osasto saapuu paikalle. Neuvostovangeista olevan näyttelyn yhteydessä on kuvia, joita eräs sotilaista piirteli saapumisensa jälkeen. Ihan järkyttäviä kuvia. Olen nähnyt valokuvia, jossa sotilaat itkevät ja oksentavat Auschwitzin liepeillä alkaessaan tajuta. Vai voiko tuota tajuta? Auschwitz-Birkenaussa on virallisen arvion mukaan murhattu 1, 5 miljoonaa ihmistä, mutta toiset arviot liikkuvat jopa viidessä miljoonassa. Bob oli jälkimmäisen kannalla ja näytti mihin laskukaavio perustui (jäi mietityttämään).

Jos jossakin kummittelee, niin tuolla.

Monesti sanotaan, että jokaisen pitäisi käydä kerran elämässään Auschwitzissä (Bob sanoisi että Birkenaussa), että pysyisi ihmisillä muistissa mitä voi tapahtua, kun päästetään viha valloilleen. En väitä vastaan.

1 kommentti:

  1. Kiitos näistä tunnelmista, tosi mielenkiintoista lukea millaisia fiiliksiä nämä keskitysleirivierailut itse kussakin herättää. Pisti taas mietteliääksi. -K

    VastaaPoista